Mielenterverveysongelmien stigma

Kuva Carabo Spain Pixabaystä

Mtv3 uutisoi Mielenterveysbarometrin uusimmästä kyselytutkimuksesta, josta paljastuu, että vaikka asenteet mielenterveysongelmia kohtaan ovat kohentuneet, varjostaa mielenterveysongelmista kärsiviä ja niistä toipuvia edelleenkin häpeä ja vaikenemisen kulttuuri.

Vaikka kyselytutkimuksessa kävi ilmi, että ihmisten asenteet esimerkiksi mielenterveyskuntoutujanaapuria kohtaan ovat huomattavasti lieventyneet, kokevat itse mielenterveysongelmista kärsivät sairautensa entistä pahemmin leimaavan heidät. Lisäksi hoitoon hakeutumista häpeillään, mikä omaan korvaan kuulostaa hyvinkin erikoiselta, kun matalan kynnyksen mielenterveyspalveluista on puhuttu niin paljon ja kauan.

Mielensairauksiin on varmasti aina suhtauduttu enemmän tai vähemmän vähätellen, epäluuloisesti ja jopa vihamielisesti. Masennusta, kaksisuuntaista mielialahäiriötä, skitsofreniaa, paniikkikohtauksia ja ahdistuneisuutta on hoidettu kuin ne olisivat luonnehäiriöitä tai sitten niihin on suhtauduttu vähätellen, että ne ovat vaan heikkomielisten tunteita.

Nykypäivänä kuitenkin tiede pystyy jo selittämään mielensairaudet jopa pahimmalle ”kyllä se siitä, kun lähtee lenkille” -jäärälle yksinkertaisesti ja rautalangasta vääntäen, ja ne sairaudet voidaan nähdä jopa aivokuvauksissa, joten mistä vähättely ja häpeily johtuu? Kyse on fyysisestä, aivojen toimintaan liittyvästä sairaudesta, elimellisestä vikatilasta, jota voi verrata vaikka munuaistulehdukseen tai sepelvaltimotautiin (tuon asian oivaltaminen on itselleni ollut merkitykseltään suunnaton parempaa elämänlaatua tavoitellessa!), jonka puhkeamiseen usein vaikuttaa perintötekijät. Kaiken tämän tiedon valossa onkin outoa, miksi mielen sairastuminen aiheuttaa häpeää, vähättelyä ja torjuntaa.

Yksi syy on varmaankin se, että ihan viime vuosikymmeniin saakka ovat hoitoa mielen sairauksiin saaneet lähinnä tosi vaikeat tapaukset, suunnilleen pakkohoitoon heti kättelyssä ohjatut. Lievemmistä sairauksista tai poikkeamista kärsineet ovat vaan sinnitelleet sairauden kanssa, tai sitten niitä on hoidettu alkoholilla ja pistetty koko elämä ranttaliksi, parempi väki piti päänsä kasassa nykyään huumeiksi luokitelluilla lääkkeillä. Perheväkivaltatilastoissa ovat näkyneet sota-aikana traumatisoituneet ihmiset, 90-luvun laman jäljet elävät edelleen syvinä haavoina, muistona yrittäjäisän itsemurhasta, velkavankeuden aiheuttamasta lamaantumisesta johtuvana pysyvänä syrjäytymisenä ja katkeruutena. Kun sanotaan, että ei ennen masennuksia ollut, niin herää kysymys, kuinka huonosti sanoja mennyttä tuntee.

Toinen syy liittyy mielestäni siihen, että ihmisen mieli, mitä se ikinä onkin, on niin abstrakti käsite, kuten sielu tai luonne, että masennusta koskaan sairastamaton voi kuvitella sen olevan ajatuksia ja tunteita, mitä se osaltaan onkin, mutta välttämättä ei ymmärretä sitä, mikä on se ajatusten ja tunteiden syntymekanismi. Olen itse miettinyt sitä, että auttaisikohan asenteisiin, niin muiden kuin sairastuneenkin, se, jos mielensairauksien sijaan ryhdyttäisiin puhumaan aivosairauksista. Olisiko se tarpeeksi vahva viesti siitä, että mielen sairaudet tapahtuvat konkreettisesti pään sisällä olevassa elimessä?

Kolmantena nostaisin esiin sen, että mielen sairauksiin liitetään yleensä laiskuus, tyhmyys, epäsiisteys, elämänhallinnan täydellinen puute ja turha herkkämielisyys. Kukapa haluaisi leimaantua tyhmäksi ja saamattomaksi? Tässä kohtaa haluan todeta, että kyllä itseänikin joskus ärsyttää se, että media nostaa esimerkiksi meistä ADHD-ihmisistä esiin ne, joiden koko elämä on yhtä kaaosta ja katastrofia vammansa vuoksi, vaikka jo pelkästään itse tunnen myöskin hyvinkin laadukasta elämää eläviä, jopa korkeakoulutettuja ADHD-aikuisia.

Minä olen itse varsin pidättyväinen henkilökohtaisista asioistani puhumaan, mutta masennuksesta ja ADHD:sta pyrin kertomaan, koska minä haluan osaltani rikkoa sitä häpeän perinnettä, joka näihin vaivoihin liittyy. Häpeä on nimittäin sellainen myrkky ihmismielelle, että se jopa tappaa. Häpeä on ollut monen perhesurman juurisyy. Häpen vuoksi ihmisiä syrjäytyy, pelkää ja ajautuu päihdeongelmiin, pahimmillaan itsemurhaan. Häpeä tuhoaa minä-kuvan, aiheuttaa suuria itsetunto-ongelmia ja pahentaa mielen sairauksia sekä nostaa kynnystä hakea apua, olipa kyse velka- tai päihdeongelmasta tai sairaudesta. Näin ollen, ihan yhteiskunnallisestakin näkökulmasta mietittynä on pakko ihmetellä ja kysyä, miksi edelleen ylläpidetään häpeäkulttuuria mielen sairauksien suhteen?

Sydämestäni toivon, että tällä blogilla pystyn edes hitusten häivyttämään niitä stigmoja, joita mielenterveyden sairauksista kärsivät kaikkien muiden kipujen ja haasteiden lisäksi joutuvat itsessään kantamaan.

Kaikkea hyvää Sinulle.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s