Tyhmä ja laiska ADHD-ihminen

Kuvaaja Vlada Karpovich palvelusta Pexels

Muistan ensimmäisen kerran elämässäni ajatelleeni, että miksi en ole kuten muut, kun ekaluokkalaisena jälleen kerran olin unohtanut läksykirjat kotiin. Minä muistan sen tilanteen aivan käsittämättömän elävästi. Me ekaluokkalaiset, joita meidän pikkuisessa kyläkoulussamme taisi olla sinä vuonna viisi, seisoimme opettajan pöydän ympärillä tarkastuttamassa läksyjämme, tai siis muut olivat, minä seisoin tyhjin käsin odottamassa vuoroani, että pääsisin jälleen kerran kertomaan unohtaneeni koulukirjan kotiin, vaikka niin kovin huolella olin läksyni tehnyt.

Pienellä alakoululla ei kuitenkaan ehkä ADHD-piirteisyyteni muutoin esiin tullut, koska ilmapiiri oli hyvin rauhallinen ja meillä oli varsin taitavat opettajat, mutta kyllähän kaikkinensa lapsuudesta saakka oli olemassa se tietoisuus, että en ole niin kuin muut, ja se tietoisuus ei ollut mikään positiivinen tunne. Vilkas, äänekäs, ilkeä, kiukkuinen… olin takuulla kahden rauhallisen veljeni rinnalla rasittava lapsi.

Luin paljon. Se oli sellainen oma kupla, sillä lukemisen äärellä rauhoittui mieli ja kirjat ruokkivat paitsi loputonta tiedonjanoani niin tarjosi virikettä silloin jo ylivilkkaalle mielikuvitukselleni. Ala-asteella koulu meni ihan ok ja siirryin yläasteelle kasin keskiarvolla.

Yläasteella numerot heittelivät hyvin paljon oman mielenkiintoni ja opettajan mukaan. Jos oli opettaja, joka sai pidettyä luokan rauhallisena ja jolla oli rationaalinen suhtautuminen opetustyöhön, pärjäsin ihan hyvin. Jos taas oli pienikin mahdollisuus levottomuuksille, kiinnosti kaikki muu paitsi koulun käyminen. Lintsailin koulusta tosi paljon ja kun lintsasin, istuin kirjastossa lukemassa. Lukeminen, etenkin ihmiskunnan historia, ovat olleet lapsuudesta saakka se mun juttu, ja niiden asioiden parissa viihdytin itseäni niin ala- kuin yläkoulussakin mieluummin kuin ruotsin tai biologian pakollisten opintojen.

Vaikka minulla oli aika paljon kavereita eikä ollut mitään kiusaamista tai muuta, koin yläasteaikaan aivan käsittämätöntä ulkopuolisuuden tunnetta, ja olenkin sanonut monelle yläasteaikaiselle tuttavalleni näiden muistellessa kaiholla niitä varhaisen nuoruuden vuosia, että minulla ei ole niistä ajoista yhtään hyviä muistoja enkä niitä aikoja kaipaa. Niiden vuosien aikana minä opin ainoastaan uskomaan siihen, että olen tyhmä ja laiska ja niiden lisäksi vielä jotenkin ruma ja yleiskelvoton. Pärjäsin koulussa sen verran, että ysin keväällä keskiarvo oli edelleen siellä kasin paikkeilla, eli ei mikään huono mutta ei mikään erityinenkään, mutta lapsuuteni haaveet olivat kaikonneet ja näin tulevaisuuteni melko harmaana ja yhdentekevänä. Ei tuolloin ymmärretty, että ADHD voi olla muutakin kuin seinille hyppivä ja riehuva poikalapsi, enkä tiedä, olisiko 90-luvun laman jälkimaingeissa välitettykään suurempia ongelmia aiheuttamattomasta ADHD-nuoresta. Minusta tuntuu, että ympärilläni olevat aikuiset kyllä tiedostivat, että minulla on jotain neurologisia ongelmia, mutta siihen lääkkeeksi tarjottiin vain riman alittamista mahdollisimman matalalta tai vaihtoehtona ”no sinun pitää näyttää, että sinusta on siihen”, mikä on melko kohtuuton vaatimus erityistä tukea kaipaavalle lapselle tai nuorelle. Minä itse oikeastaan edes halua ajatella noita nuoruuden vuosia, koska hyvin helposti niistä ajautuisi hieman katkerana miettimään sitä, kuinka toisella tavalla elämä olisi voinut mennä, jos tuolloin olisi ollut nykyisenlaista tukea saatavilla, tai jos edes yksi aikuinen olisi alkanut ääneen pohtia sitä, että mistä ne minun ongelmat saattoivat johtua, olinko todella tyhmä ja laiska, vai olisiko sittenkin voinut olla jotain muuta siellä taustalla.

Näitä asioita aloin ajattelemaan luettuani tämän jutun helsinkiläisestä miehestä, joka sai ADHD-diagnoosin kolmekymppisenä ja opiskelee nyt lääkäriksi. Tuo artikkeli ja miehen kuvaamat tunteet osuivat jotenkin niin omiin fiiliksiin, että siksi tätä tekstiä nyt kirjoitan. On nimittäin niin, että kun ihminen saa lopulta aikuisena ADHD-diagnoosin ja siihen lääkityksen sekä oikeanlaista hoitoa, avautuu paitsi mahdollisuus käyttää sitä todellista potentiaalia, joka on jäänyt pään sisäisen hälinän jalkoihin, mutta myöskin mahdollisuus rakentaa itseyttä ja itsetuntoa uudestaan.

Toki varmasti jokaisella ADHD-ihmisellä on ympärillä heitäkin, jotka eivät suostu luopumaan niistä negatiivisista olettamuksista, joita hoitamattomaan ADHD-ihmiseen liittyy, yleensä saamattomuuteen, laiskuuteen ja tyhmyyteen ja huonoihin valintoihin liittyviä uskomuksia, mutta eihän sellaisista kannata enää siinä vaiheessa välittää, kun ADHD-ihminen on vihdoin saanut edes sen mahdollisuuden yrittää ja rakentaa elämästä sellaista, mitä haluaa. Itse olen tehnyt sellaisen päätöksen, että en tuhlaa hetkeäkään aikaa enkä tippaakaan energiaani sen pähkäilyyn, kuinka varmana epäonnistujana tai heikompana lenkkinä jotkut minua saattavat edelleenkin pitää, sillä omalta osaltani haluan olla myöskin esimerkkinä erityispiirteiselle lapselleni, että kun apua ottaa vastaan ja hyväksyy itse sen, että olen nyt tämmöinen ja näillä mennään, on koko maailma ihan yhtä avoin kuin ”tervepäisellekin”.

Onneksi ajat ovat muuttuneet ja apua saa, jos vaan tajuaa pyytää, eikä enää ole edes mikään ihmetys se, että ADHD-ihminen suorittaa korkeakoulututkinnon tai menestyy yrittäjänä tai on vaikka suurperheen äiti, jonka energisyyttä kaikki ihailevat. Minun mielestä siihen kannattaakin pyrkiä, että ADHD-ihmiset löytävät sen oman intohimonsa ja heitä tsempataan kaikin maailman tavoin toimimaan juuri sen oman intohimon parissa, koska valitettavasti todellisuus on se, että toinen vaihtoehto helposti on ADHD-ihmisen ajautuminen apatiaan, päihteiden pariin ja suuriin vaikeuksiin. Kyllä minä heidänlaisiakin tiedän, jotka eivät koskaan selvinneet ADHD:n haasteista. ADHD ei ole vain ylivilkkautta ja impulsiivisuutta, vaan jopa suurempia ongelmia aiheuttavaa lamaantumista ja sitä, että pyrkii keinolla millä hyvänsä vaientamaan sen suunnattoman ja lohduttoman levottomuuden, joka tapahtuu korvien välissä.

Minä arvostan ihan älyttömästi jokaista ADHD-ihmistä, joka on löytänyt oman tiensä ja saa elää sillä tavalla rauhassa, että voi jokainen ilta mennä nukkumaan ilman paniikkia, herätä onnellisena, tuntee voineensa tehdä parhaansa ja uskaltaa rakastaa sitä itsensä hieman höpsöä, lapsenomaisesti innostuvaa puolta. Siihen pisteeseen pääseminen on jotain, mihin ei heikko ihminen yllä, eikä vahvakaan yleensä ilman apua.

Tsemppiä päivääsi!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s