Uusi vuosi, uusi minä: väliaikaraportti

Kuvaaja Ann H palvelusta Pexels

Minä en ole tohtinut tehdä koskaan mitään sen ihmeellisempiä uudenvuodenlupauksia, koska minun itsekurini on, kauniisti ilmaistuna, puutteellinen, ja kaikki lupaukset ovat aina unohtuneet kahdessa ja puolessa sekunnissa. En onneksi ole ainoa, sillä tunnettua on, että uudenvuodenlupaukset unohtuvat yleensä helmikuun alkuun mennessä, eli ihan alkuun lähetän terveiseni jokaiselle, joka häpeää itseään, kun kovasti toitotettu kuntokuuri, tipattomuus, laihdutusurakka tai muu vuodenvaihteen hurmassa tehty päätös on päässyt rappeutumaan: se on normaalia.

Minä olen kuitenkin tänä vuonna tosi epänormaali, koska vuodenvaihteessa tein isoja uudistuksia itseni ja elämäni suhteen, ja ne uudistukset ovat paitsi pitäneet, niin ovat tuoneet mukanaan uusia uudistuksia. Ja nyt, kun helmikuuta on jo toista viikkoa eletty, olen pysynyt dieetillä, opiskelumotivaatio on edelleen korkealla, olen jatkanut komeroiden tyhjentämistä ja muutenkin turhasta tavarasta luopumista. Olen myöskin hoitanut asioita, jotka ovat roikkuneet hoitamattomina, minulla on kivoja suunnitelmia ja järkeviä ajatuksia suunnitelmien toteuttamiseksi JA lisäksi olen ollut tupakoimatta 11 päivää JA olen aloittanut oman talouteni seurannan ja suunnittelun.

Minä en oikein edes osaa selittää sitä, mitä on tapahtunut ja miksi, mutta muutama merkittävä muutos on ehkä elämässäni tapahtunut, joiden seurauksena itsetuntoni on vahvistunut niin, että en pelkää ottaa elämääni omaan hallintaan.

Merkittäviä muutoksia, joita tapahtui jo viime vuoden puolella ja jotka johtivat tähän pisteeseen, jossa nyt olen:

Aikuisikäni paras parisuhde. Siltikin, että olin jo valmistautunut siihen, että tulen elämään elämäni yksin ja olin sen asian kanssa fine, on tämä parisuhde, joka minulla nyt on ja jota pidän suurena aarteena, tehnyt minusta paremman version itsestäni. Olen aivan käsittämättömän onnellinen ja onnekas, että löysin sen mulle täydellisen ihmisen elämänkumppanikseni.

Pääsin vihdoin osaksi yhteiskuntaa. Tämä voi kuulostaa hassulta (mutta varmaan ainakin diagnosoimattoman ADHD:n kanssa eläneille tutulta), mutta viime vuoden aikana tapahtui asioita, jolloin ekaa kertaa koin, että minua kuunnellaan, minun erityispiirteet otetaan huomioon ja pääsin yhteiskunnan jäsenenä samalle viivalle muiden kanssa. Tähän ei tarvittu kuin yksi oikea virkailija, joka kuunteli ja ymmärsi, ja – tadaa – minä koen, että nyt vihdoin voin pyrkiä elämässäni siihen, mitä olen aina halunnut ja toisaalta, nyt minulla on mahdollisuus antaa yhteiskunnalle sen, mitä itsestäni voi antaa.

Edellisen summana vahvistunut terve itsetunto. Ensimmäistä kertaa elämässäni en koe olevani ulkopuolinen, huono tai jotenkin epäonnistunut, vaan uskon itseeni ja omiin kykyihini, vaikka myöskin ne itseni ja kykyjeni rajat erittäin hyvin tiedostan. Mikä on myöskin merkittävää, niin sellainen epämääräinen pelko on kadonnut. Aikaisemmin, kun jotenkin kaikki oli niin epäselvää ja sotkuista ja vaikka mitä, eli sisälläni koko ajan pieni ahdistus ja pelko siitä, että milloin vaan voi tapahtua jotain aivan kamalaa, miltä täytyy yrittää pysytellä piilossa. Nyt sellainen olo on kadonnut ja tilalla on vahva usko siitä, että tulipa vastaan mitä vaan, niin eiköhän niistä kuitenkin hengissä selvitä.

Varsinkin tuo tupakoinnin lopettaminen on nyt jotenkin extraboostannut itsevarmuutta, kun on kyennyt ottamaan niinkin vaikeasta riippuvuudesta niskalenkkiotteen. Vaikka nikotiinitabletteja tuleekin imeskeltyä ja tupakkaa tekee mieli paljon ja usein, on järki voittanut tunteen tässä asiassa. Enkä edes ole hakenut apteekista sitä tupakoinnista vierottumista helpottavaa lääkettä, johon reseptin lääkäriltä sain. Lääkkeen haen, jos vielä repsahdan röökin pariin. Nyt on motivaatiota pitänyt yllä laskuri, josta voin seurata, kuinka paljon rahaa säästyy, kun en polta. Sen tajuaminen, että viikossa olen tuprutellut tupakkana taivaalle yli 60 euroa vuosien ajan, on jopa hävettävää. Niinku mitä minä olen ajatellut?

Tuosta tupakasta säästyneistä rahoista sain kimmokkeen ryhtyä hieman muutenkin seuraamaan rahanmenoa, ja ostin ihan perinteisen vihkon, johon merkkaan kaikki tulot ja menot. Olen nimittäin todennut, että ehkä tässä iässä olisi ihan järkevää jo pystyä säästämään rahaa, jos ei muuhun, niin kovaa vauhtia aikuistuvan lapsen oman elämän alkutaipaleelle. Ja kunhan tässä nyt alkuvuoden ylimääräiset laskut ja menot tulee kuittailtua, niin ehkäpä tutustun hieman sijoittamisenkin saloihin.

Mutta, tämä nyt on vaan tällainen lätinäpostaus. Tuli niin hyvä fiilis, kun on elämässä suunnilleen kaikki mallillaan ja parempaan suuntaan vieläpä menossa, että halusin ihan kirjoittaa tänne. Haaveilen, että kahden vuoden päästä olen monellakin tavalla elämässäni siinä pisteessä, että pystyn tekemään vapaasti valintoja elämäni suhteen, ja ainakin näiden loppuelämäni alkukuukausien suhteen voisi epäillä, että hyvin menee ja tulee menemään.

Jos olisi joku neuvo nyt näillä hattaroilla annettava jollekin toiselle sekamelskaelämän kanssa painivalle, niin ehkä se olisi se, että perusasiat ensin kuntoon ja sitten koko potentiaali käyttöön. Vaikkei siltä tuntuisi, niin kyllähän ne epäselvät ja hoitamattomat asiat siellä alitajunnassa pyörii ja vaikuttavat kaikkeen tekemiseen, ja sitten taas, kun on perusjutut hoidossa ja elämän perustat vakaat, on ihan hiton hyvä ja vapaa fiilis tehdä omia visioita todeksi. Ja meillä ADHD-ihmisillähän niitä visioita riittää!

Mitä sitten vielä tulee niihin uudenvuodenlupauksiin; jos ne ovat päässeet välillä vähän unohtumaan, niin ei se haittaa. Jos niistä lupauksista ei ollut iloa, ne voi unohtaa. Mutta jos niistä oli iloa, niihin kannattaa palata aina vaan uudestaan niin kauan, että niistä tulee tapa.

Voimia meille kaikille!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s