Erityislapsen erityisäiti – kuulostaa pahemmalta kuin onkaan.

Kuvaaja Jessica Lewis Creative palvelusta Pexels

Me olemme perheeni kanssa jonkinlainen hahmoklisee. ADHD-diagnosoitu yksinhuoltajaäiti, joka sai esikoisensa nippanappa täysi-ikäisenä, jonka toinen lapsi on nepsy-ongelmainen ja jonka lapsilla on kaksi eri isää, joista kumpikaan ei kuulu enää elämääni.

Toivon, että kliseisyys loppuu tuohon. Kenenkään haasteita kyseenalaistamatta olen sanonut, että jopa silloin, kun itsellä on ne omat haasteet ja lapsen oireilu ollut välillä tasoa raivohuutoa puolet vuorokaudesta, on yksinhuoltajuus aliarvostettu taiteenlaji.

Mutta tämä on minun kokemukseni, johon on varmasti vaikuttanut se, että olen itsekseni viihtyvä ihminen. Lisäksi olen aina ollut ns. hoitomyönteinen ja varsin rationaalisesti asioihin suhtautuva, jolloin yhteistyö eri tahojen kanssa on toiminut paremmin kuin hyvin eikä se toisen vanhemman puuttuminen ole oikeastaan häirinnyt ollenkaan.

Mitä tukea lapseni on saanut?

En halua mennä yksityiskohtiin, koska kuopukseni on jo teini eikä minulla mielestäni ole oikeutta hänen asioillaan sosiaalipornoa tehdä, mutta noin niin kuin yleisesti: hänen elämänsä ajalta minulla on kahdelta paikkakunnalta kokemusta siitä, millaista on olla erityislapsen vanhempi. Toinen paikkakunta on yksi Suomen suurimpia, toinen taas syrjäinen ja köyhä kunta. Molemmista olemme saaneet ensiluokkaista palvelua ja kanssamme ovat työskennelleet mitä ihanimmat ihmiset.

Ja kokemusta tosiaankin on. Me olemme kokeneet kuntouttavan päiväkotitoiminnan, toiminta-, puhe- ja taideterapian, lastensuojelun, varhaisen tuen palvelut, perheneuvolan, koulujen pienryhmät, psykologit ja jopa lastenpsykiatrisen osastotutkimusjakson. Kaikki palvelut, jollaiseksi jopa lastensuojelun lasken, ovat vieneet meidän ja tyttäreni elämää eteen päin tavalla, johon en välttämättä olisi yksin kyennyt elämää viemään.

Syy sille, miksi näistä nyt kirjoitan, on se, että jos someen on uskominen, niin tuntuu, että kaikilla, jotka ovat erityislapsen vuoksi eri tukimuototahojen kanssa tekemisissä, on kauheasti pahaa sanottavaa ja huonoja kokemuksia. Mikään ei toimi kuten pitäisi ja joutuu tappelemaan siitä sun tästä ja saatu tukikin on vääränlaista. On tosi harmi, ettei yhtälailla puhuta niistä positiivisista kokemuksista, joita ainakin itselläni on, mutta ehkä negatiiviset kokemukset kiinnostavat enemmän? Tai ehkä tietynlaiset ihmiset ovat konfliktiherkempiä ja myöskin jakavat kokemiaan vääryyksiä hanakammin, tiedäpä häntä.

Ainoat negatiiviset kokemukset, joita itselläni on siltä reilulta vuosikymmenen ajalta, mitä tyttäreni on erinäisten tukien piirissä ollut, on Kelan kanssa käydyt väännöt (joskus olen jättänyt hakematta meille kuuluvia tukia ja korvauksia sen vääntämisen takia), eräs ala-asteen opettaja, jonka väsymisen toki ymmärsin, mutta minulle tuli olo, että hän ei ehkä ymmärrä minun kyvyttömyyttä vaikuttaa tiettyihin asioihin sekä yhdessä lausunnossa oleva toteamus, jossa kyseenalaistettiin sitä, kun olin todennut, etten muistanut saiko tyttäreni jotain palvelua viisi vuotta sitten. En tiedä miksi, mutta tuo sivulauseen huomautus tulee mulle aina vaan uudestaan mieleen ja olen siitä hieman pöyristynyt.

Mutta, kuten muussakin ihmisten kanssa olemisessa, on minusta näissäkin eri tukipalvelutahojen kanssa yhteistyössä toimiessa ollut tärkeää muistaa se, että asiallinen käytös ja toisten ihmisten kunnioittaminen tulevat aina asiallisena ja kunnioittavana käytöksenä takaisin. Minä en muutenkaan tykkää riidellä enkä välitä draamasta ja minun mielestäni on enemmän kuin ok kunnioittaa toisten ihmisten ammatteja ja työtä. Minä uskon, että osaltaan se on vaikuttanut siihen, miksi olemme aina saaneet tosi hyvää palvelua ja apua on tarjottu välillä jopa yltäkylläisesti.

Kynnysmatoksihan ei kannata kenenkään koskaan ruveta, mutta sen vastakohta ei ole mun mielestä sellainen nyrkit ja piikit pystyssä puolustuskannalla oleminen. Muistan, kun muksuni päiväkotiaikaiset tukipalvelupiirit sanoivat minulle kerran, että kiitos, kun suhtaudun niin myötämielisesti ja asiallisesti heihin, koska heillä on valitettavasti paljon toisenlaisiakin kokemuksia. Olin siitä hieman jopa hämmentynyt, koska kaikki se tuki oli minun lapseni hyväksi. Miksi minä olisin ollut niitä vastaan? Maailmassa on ihan hitokseen vastustettavia asioita, mutta erityispiirteiselle lapselle kuin Manulle illallinen tarjoillut palvelut eivät niitä ole.

Mitä tukea minä sitten olen nepsy-lapsen nepsy-äitinä saanut?

Minun on pakko myöntää, että ehkä niihin minun varsinaisiin ”ongelmiin” tai ”erityispiirteisiin” en ole kauheasti apua saanut, ja ehkä siinä on näkynyt se avun vastaanottamisen vapaaehtoisuus, että kun olet ylikuormittunut ja sinulla on päällä traumaperäistä stressiä sekä hoitamaton vaikea masennus, niin ei silloin ihminen oikein järkevästi ajattele, vaikka ulkoisesti voikin toimia ihan normaalisti. Itse uskon, että monet ongelmat eivät olisi eskaloituneet niin isoiksi, jos heti alkuun olisi vaikka muutaman kuukauden ajan joku ollut ihan konkreettisesti asioissa auttamassa ja potkimassa takamukselle. Onneksi sitten myöhemmin osasin hakea oikeanlaista apua itsellenikin ja silloin kun masennukseni oli tosi paha, oli mielenterveystoimiston sairaanhoitaja minun henki ja elämä. Ilman häntä olisi käynyt huonosti. Muissa tukipalveluissa ei ehkä ole niin paljoa sitten huomioitukaan niitä minun haasteita (lukuunottamatta erästä lastensuojelun perhetyöntekijää, joka oli ihastuttava ja sivistynyt iäkkäämpi rouva. Hän kävi lähinnä minun kanssa juttelemassa meillä kotona ja hän entisenä psykiatrisena sairaanhoitajana osasi ottaa huomioon myöskin minun ns. ongelmat), ja korona sitten sotki myöskin kaikki meidän perhekuntoutussuunnitelmat (ja nythän se Oulun Edenkin meni kiinni, että heippa vaan sille ilmaiselle kylpylälomalle). Mutta kuitenkin suuressa kuvassa varsinkin yksinhuoltajana on se lapseni kanssa työskennelleiden ihmisten tuki, myötätunto ja heidän minulle antamat työkalut olleet kultaakin arvokkaampia. Muistan varmasti koko lopun ikääni jokaisen tsemppaavan sanan, halauksen ja ymmärtävän toteamuksen ”kyllähän tuo on varmasti raskasta… sinä olet kyllä kova mimmi!”

Joskus silloin, kun tyttärelläni oli tosi vaikea kausi, oli tilanteita, joissa jopa ammattilaiset joutuivat nostamaan kädet pystyyn. He ihmettelivät monesti sitä, kun minulla aina oli joku kikka takataskussa, jolla onnistuin luovimaan vaikeimman tilanteen läpi. Ei niitä silloin oikein tajunnut, kun oli selviytymisvietti niin vahvana päällä, mutta nyt kyllä aina puistattaa ajatella, millaista kaaosta elämä vielä muutama vuosi takaperin oli.

Mutta entäs se minun esikoinen, saattaa lukija pohtia? No hän on aina ollut hyvin fiksu ja ”kiltti” ihminen ja nyt hän elää hyvää nuoren aikuisen elämää toisella paikkakunnalla. On vakituinen työpaikka, ihana avopuoliso ja paljon mukavia asioita tulevaisuudelta odotettavissa. Että ei minun perheessäni kaikki ole nepsyjä ja ongelmallisia, ainoastaan kaksi kolmesta, eli huonomminkin voisi olla. 😀

Toisaalta, en minä vaihtaisi mitään pois. Kuopuksen kanssa me olemme tavallaan aina olleet kahden ja meillä on tämä meidän oma symbioosimme, jossa molemmat saamme olla rauhassa just mitä ollaan. Vaikka on ollut hyvin vaikeita vuosia, niin meillä on ollut myöskin aivan huikeita juttuja ja meidän välinen luottamus on tosi suuri. Yksinhuoltajuus on ollut välillä haastavaa ja jopa epäreiluakin silloin, kun on joutunut lapsen edun vuoksi tekemään omaa elämänlaatua heikentäviä valintoja tai kieltäytymään mahtavista tarjouksista ja mahdollisuuksista.

Mutta olen nyt 41 vuotias ja kuopukseni alkaa olla siinä iässä, että parin vuoden päästä voin jo hyvinkin vapaasti tehdä elämässäni niitä mun omia juttuja. Vaikka hänen erityispiirteensä vuoksi en suoranaisesti odota, että hän itsenäistyisi niin kivuttomasti kuin esikoiseni, niin olen varma, että hän itsenäistyy kuitenkin joskus eikä minulla ole elämässä mihinkään kiire. Siinä vaiheessa, kun tajusin, ettei elämässä ole mihinkään kiire, aloin keskittymään oikeasti tärkeisiin asioihin ja sen jälkeen asiat ovat vaan tapahtuneet ja toimineet.

Tästä tuli nyt hieman sekava kirjoitus ja ehkä olisin voinut enemmän keskittyä vain johonkin yhteen juttuun, mutta joku toinen kerta. Esim. tuo lastensuojeluhan varmasti kiinnostaa enemmänkin ihmisiä, joten siitä kirjoitan mielelläni, koska välillä tuntuu siltä, että ihmisten mielikuvissa lastensuojelu on yhtä kuin lasten huostaanottaminen tms. Samoin toivoisin, että enemmän saisi huomiota se, että ylisukupolviset nepsyongelmaiset ei tarkoita kaaosta ja täydellistä luuserielämää, vaikka voisi sitäkin toki tarkoittaa. Itse kuitenkin uskon siihen vanhaan ja virttyneeseen sanontaan, että missä on tahtoa, siellä on tie, ja kun keskittyy siihen, mitä elämältä toivoo sen sijaan, että tunnekuohuissa riitelee ja kokee jatkuvasti jotain epäoikeudenmukaisuutta, niin voi jopa saavuttaa hyviä asioita ja kohdata mukavia ihmisiä.

Lähetänkin terveiseni Sinulle, joka koet joutuvasi jatkuvasti taistelemaan oikeuksiesi puolesta ja tunnet törmääväsi joka käänteessä vääryyksiin ja huonoon kohteluun. Pysähdy hetkeksi ja pyri tarkastelemaan omaa käytöstäsi objektiivisesti. Mieti, jos olisit kanssasi työskentelevä toimintaterapeutti tai päiväkodin johtaja, niin millaisia tunteita herättäisit ja kuinka kovasti haluaisit tehdä asioita juuri Sinun hyvinvointisi eteen.

Kunnioitetaan toisiamme.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s