Toivo ja sisu tekevät ihmisestä supersankarin

Kuvaaja Kostiantyn Stupak palvelusta Pexels

Minä olen nyt 41 ja risat vuotta vanha. Elinaikanani on käyty lukuisia sotia Lähi-idässä, Tshetsheniassa ja Afrikassa. Valtoja on kumottu ja uusia synnytetty. Kansoja on murhattu ja ihmisiä paennut kodeistaan.

Nyt Ukraina.

Minä olen lapsesta saakka ollut valtavan kiinnostunut maailman tapahtumista ja politiikasta. Jo muksuna viihdyin ajankohtaisohjelmien ja sanomalehtien parissa. Ihailin kriisialueiden toimittajia ja rauhanturvaajia, olihan upseerisetämmekin koko lapsuutemme rauhanturvatehtävissä milloin missäkin.

Muistan, kun Neuvostoliitossa yritettiin elokuussa 1991 tehdä vallankaappaus. Olimme silloin Kreikassa ja seurasin tapahtumia hotellin aulan kansioon tuoduista uutissähkeistä. Aikuiset arvuuttelivat, mihin maailman palaamme lomamatkalta. Sotsissa eläneestä ystäväperheestä emme enää juurikaan kuulleet, mutta uutena ystäväperheenä meillä kävi kylässä inkerinsuomalaisia, jotka olivat päässeet Suomeen.

Sitten käytiin Balkanin sodat. Se taisi olla ensimmäinen kerta, kun varsin reaaliaikaisena seurattiin televisiosta hirveyksiä, joita eurooppalainen ihminen toiselle eurooppalaiselle ihmiselle teki. Lomalentoamme Italiaan saattoi Kroatian ilmatilan yli hävittäjä ja pieneen kotikaupunkiimme tuli bosnialaisia pakolaisia.

Moderni teknologia ja meidän ihmisten matkustelu on tuonut nämä Euroopan kriisit meidän lähelle. Se on varmasti yksi syy sille, miksi koemme niin henkilökohtaisesti ja vavahduttavasti nykypäivän sodat, vaikkeivät ne millään tavalla suoranaisesti koskisikaan meitä.

Kuten on nyt monen suusta sanottu, on Venäjä vahingossa, kaiken informaatiosodan ja eripuran lietsomisen jälkeen törmännyt uskomattoman yhtenäiseen läntiseen maailmaan. Se on voima, jota vastaan uhittelut ydinaseillakaan ei horjuta. Jokainen haluaa auttaa ukrainalaisia. Maailman rikkain mies valjasti satelliittinsa Ukrainan avuksi ja pienellä itäsuomalaisella paikkakunnalla ihmiset ovat keränneet maastovarusteita ja lääkintätarvikkeita Ukrainaan vietäväksi. Suuret yritykset ovat lähteneet omista tappioista huolimatta boikotoimaan Venäjää, anonyymit hakkerit tekevät mitä pystyvät hankaloittaakseen Venäjän valtion toimintaa ja tavalliset ihmiset tarjoavat pakolaisille suojaa, varusteita, kyytejä ja ruokaa.

Koko elämäni aikana, niin paljon kun olenkin maailman tapahtumia seurannut, en ole vastaavaa nähnyt. Mikään ei ole yhdistänyt kansoja kuten tämä täysin turha ja perusteeton sota. Se on ihmeellistä ja kaunista. Yhtenäisyys tarjoaa Ukrainalle toivoa varsin epätodellisessa ja hyvin raskaassa tilanteessa. Se hyvin vastaava tuki ja myötäeläminen, jota suomalaiset saivat talvisodassa muulta maailmalta, auttoi suomalaisia silloin, vaikkemme varsinaista taisteluapua saaneet, ja siksi me tiedämme, että se auttaa myöskin ukrainalaisia nyt.

Olen varma, että monia Ukrianan tilanne kuitenkin ahdistaa ja pelottaa, ja heille linkitän tähän aiemman kirjoitukseni Kun maailma ahdistaa, lue tämä. Siinä on joitain ajatuksia, joista ehkä löytyy toisenlaisia näkökulmia lieventämään pelkoja. Itse näin viime yönä painajaisia Ukrainan tapahtumista ja hirmupommeista ja aamulla tajusin, että sillä, että minä täällä turvassa ahdistun, ei ole kenellekään mitään hyötyä, vaan hyötyä on toivosta ja toiveikkaista ajatuksista, joilla voimme jokainen tukea Ukrainaa.

Liitän tähän vielä yhden eilen Twitterissä vastaani tulleen kuvan. Jostain syystä tuo kuva aivan erityisesti liikutti minua. Hänellä on Sisua.

Pidetään toivoa yllä ja uskotaan siihen hyvään, jota meissä ihmisissä sitten kuitenkin lopulta hyvin paljon on.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s