Arkeen palaamisen tuska!

Sinebrychoffin taidemuseossa on elokuun loppuun ihastuttava puutarha-aiheinen näyttely.

Vuoden alkupuoliskon aikana olen saanut elämässäni aikaan enemmän kuin ehkä koko elämäni aikana. Rutiinit, mielenkiintoinen tekeminen, hyvä flow ja kannustava ihminen elämässä ovat johtaneet siihen, että henkistä kapasiteettiä on riittänyt vaikka mihin! Pieni irtiotto arjesta tuntuikin vähintään hyvältä idealta, ja sitä se olikin, mutta nyt viikon rilluttelujen jälkeen tuntuu arkeen palaaminen kauhistuttavan raskaalta.

Vietin siis viikon pääkaupunkiseudulla miesystäväni Espoon kodissa. Kävin hoitamassa ystäväni taimia hänen ollessa omilla reissuillaan, kiertelin kirpputoreja, tapasin vanhaa ystävää, jonka kanssa kävimme museossa. Säät suosivat, joten nautiskelin eteläsuomalaisesta keväästä, joka tulee aina hieman aikaisemmin sinne kuin Itä-Suomeen ja kävin vihdoinkin kampaajalla pistämässä hiukset ojennukseen!

Vaikkakin minun täytyi hoidella mm. opiskeluja ja erästä koulutusta etänä reissusta käsin, huomasi kyllä, kuinka hyvää teki olla irti arkisista vastuista, jotka normaalissa elämässä on pakko hoitaa, kuten muksusta ja lemmikeistä huolehtiminen ja kotityöt, joita pienessäkin talossa riittää enemmän kuin vuorokaudessa tunteja.

Sinebrychoffin taidemuseon salia.

Erityisesti mieltä virkisti se ihmisten parissa liikkuminen. En ole mitenkään erityisen sosiaalinen ihminen ja viihdyn omissa oloissani, mutta kyllähän se on pienellä ja syrjäisellä paikkakunnalla asuvalle iloinen kokemus, kun ympärillä on muitakin ihmisiä ja voi välillä voi piipahtaa lasilliselle tai lounaalle johonkin kivaan paikkaan. Ylellisyyksiä, joita ei täällä kotikulmilla juurikaan ole.

Mutta!

Kun palasin pääsiäisen pyhinä takaisin kotiseudulleni, oli tarkoituksena hoidella viikolta jääneet rästihommat, että uuteen viikkoon pääsee sujuvasti solahtamaan. Nyt olen kuitenkin lähinnä pakoillut kaikkea tekemistä, edes pyykkivuori ei ole juurikaan vajunut, puhumattakaan, että olisin kuunnellut erään parin tunnin webinaarin, joka viime viikolla jäi väliin. Jopa to do -listan täyttäminen tuntuu kammottavalta ajatukselta…

Koska tiedän, että jos suunnitelmat tulevat toteutumaan edes osittain, tulee tulevaisuudessa reissaamista olemaan hieman enemmänkin. Oikeastaan ilman suunnitelmien toteutumistakin minun pitäisi lakata elämästä koronaerakkoelämää ja nähdä ystäviäni, kulttuuria ja elämää pienen asuinpaikkakunnan ulkopuolella useammin kuin kerran puolessa vuodessa, joten minun seuraava kohde, josta aion opetella ottamaan niskalenkkiotteen on siirtymävaihe reissumoodista takaisin normaaliin elämään.

Siitä ei ole montaakaan kuukautta aikaa, kun ongelma vielä oli lähtemiseen liittyvä stressi. Tiesin, mitä hommia on hoidettava, että voi lähteä hyvin mielin vaikkapa viikonlopuksi kotoa pois, mutta niiden toteuttaminen aiheutti lähinnä ahdistusta ja pää meni aivan lukkoon, eli iski se ADHD-jumitus. To do -listoilla ja jakamalla tehtäviä usealle päivälle olen saanut sen puolen hallintaan. Nyt kuitenkin ongelma onkin näköjään se, että sama jumitus iskee päälle, kun olisi palattava arkeen.

Aikaisemmin tuo ei ehkä ole korostunut siksi, että elämässä ei ole ollut niin paljon suunnitelmallista ja tavoitteellista toimintaa kuin nyt. Haluan edetä useissa eri asioissa, jotta pääsen ottamaan seuraavan askeleen unelmaelämääni rakentaessa. Ja ainoa keino unelmien toteuttamisessa on se, että pää pysyy kylmänä ja saa tehtyä asioita.

Me nepsy-ongelmaiset olemme kyllä melkosia altavastaajia monestikin, tai siis se vähän kuin olisimme niitä, jotka lähtevät 100 metrin aitajuoksuun metri muista jäljessä, jalassa korkokengät. Onneksi tasoituksena on se, että kun me pääsemme vauhtiin, olemme melkoisia suorittajia ja loikimme aitojen yli kuin mitkäkin hulluksi tulleet villihevoset.

Tämän yritän pitää mielessäni ja tiedän, että kun taas pääsen vauhtiin ja se eka ylitettävä aita lähestyy, terävöityy myöskin ajatus ja sitten sitä onkin jälleen sellaisessa myötätuuliputkessa, ettei sitä pysty edes muille selittämään. Mutta se vauhtiin pääseminen… se on kyllä yhtä tuskaa.

Nyt on kuitenkin oiva tilaisuus opetella selättämään jumitus ja ahdistustus arkeen palaamisesta. Jo pelkästään tämän tekstin kirjoittaminen helpotti suunnattomasti, mistä tuli toiveikas olo ja hyvä mieli. Ehkäpä nyt isken koneellisen pyykkiä pyörimään ja käyn lenkillä tuulettelemassa aivojani.

Ihanaa päivää sinulle,

Helena

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s